Chiptune

Ääninäyte chiptune-tyylisestä kappaleesta.

Tehty NerdTracker II:ssa ja toistettu Festalonilla emuloimalla NES-äänipiiriä.

Laitteisto jossa Game Boy -konsoleita käytetään musiikin tuottamiseen.

Chiptune on demoskene-kulttuurin parissa syntynyt musiikkityyli, jossa keskeistä ovat ”piipittävät” soitinäänet, ja laajempana käsitteenä se viittaa nykyään ylipäätään 1980-luvun tietokoneilla ja pelikonsoleilla tehtyyn tai niiden äänimaailmasta vaikutteita ottaneeseen piipittäviä ääniä hyödyntävään musiikkiin. Tyylin puolesta perinteinen chiptune muistuttaa usein melodista syntetisaattorimusiikkia, joskin käsite määrittyy enemmän saundin kuin itse musiikin tyylin kautta. Myöhemmin chiptune-ääniä on yhdistelty modernin konemusiikin tyyleihin. Sana chip viittasi alun perin Amiga-tietokoneiden chip-muistiin (”chip memory”), myöhemmin ehkä yleisemmin vanhoihin äänipiireihin (”sound chip”).

1990-luvun alun Amigan ”chiptunet” olivat digitoituihin ääniin perustuvaa tracker-musiikkia, jossa käytetyt samplet ovat erittäin lyhyitä ja yksinkertaisia aaltomuotoja (jolloin ne kuulostivat ennemminkin synteettisiltä kuin digitoiduilta). Tällaisia sampleja hyödynnettiin usein ”looppaamalla” ne, jolloin lyhyestä äänestä tehtiin saumattoman toiston ansiosta loputon ääni. Pieniin näytteisiin perustuvat musiikkitiedostot sopivat hyvin kräkättyjen pelien introihin. Pelien levykkeillä ei usein ollut tilaa isompiin sampleihin perustuville kappaleille ja niiden lataus olisi vienyt enemmän aikaa. Joskus chip-kappaleen koon ylärajana pidettiin 48:aa kilotavua. Chiptuneja käytettiin välillä myös tietokoneharrastajien tekemissä demoissa, mutta usein demoissa pyrittiin chiptune-musiikkia monipuolisempaan äänenkäyttöön. Chiptune-musiikin pioneereja oli monia, mutta brittiläinen 4-mat (Matthew Simmonds) on jäänyt heistä tunnetuimmaksi.

Pienikokoisiin sampleihin perustuneet Amigan chiptunet kuulostivat usein aiempien tietokoneiden, kuten Commodore 64:n musiikilta. Myöhemmin käsitettä ”chiptune” alettiinkin käyttää viitaten kaikkiin 1980-luvun tietokoneiden ja pelikonsolien äänipiireillä tehtyyn musiikkiin sekä lisäksi musiikkiin, joka yhdistelee tällaista soundia modernimpaan konemusiikkiin. PCM-ääntä tukenutta Amigaa lukuun ottamatta 1980-luvun tietokoneiden äänipiirit tuottavat yleisesti ottaen lähinnä piipittävää ääntä (joskin samplejen käyttö on aina mahdollista ohjelmallisten temppujen avulla).

8-bittisen Nintendon ja Game Boyn äänipiirit ovat olleet erityisen suosittuja usein demoskenen ulkopuolisessa chiptune-skenessä, johon kuuluvat muusikoiden live-keikat. Tietokoneiden PSG-äänipiireistä tärkeimmät ovat Commodore 64:n SID -äänipiiri ja esimerkiksi ZX Spectrumissa ja Atari ST:ssä käytetty AY-3-8910-piiri. Puolalaiset tietokoneharrastajat löysivät Atari XL -tietokoneen aikanaan vähälle huomiolle jääneen POKEY-piiriin.

Tyylillisesti chiptuneille on ominaista yksinkertaisten aaltomuotojen käyttö instrumentteina, äänikanavien vähäinen määrä (tyypillisesti 3 tai 4) sekä melodian vahva rooli musiikissa. Myöhemmin melodisen tyylin rinnalle on tullut konemusiikista inspiroituneempia suuntauksia.

Chiptuneille on ominaista myös arpeggio-efektin runsas käyttö. Arpeggio-efekti tarkoittaa sitä, että jonkin soinnun nuotteja toistetaan peräkkäin niin nopeasti, että ihmiskorva kuulee ne yhtenä rosoisena sointuna (sana arpeggio tarkoittaa murtosointua). Arpeggio-efektiä käytettiin, jotta saataisiin aikaan soinnuilta kuulostavia ääniä käyttämättä kuitenkaan enempää kuin yhtä kanavaa. Vanhoissa tietokoneissa ja pelikonsoleissa oli yleensä vain kolme tai neljä äänikanavaa, joten niitä pyrittiin käyttämään säästeliäästi. Digitoituja ääniä käyttävillä äänipiireillä voidaan kanavissa säästää myös käyttämällä kokonaisista soinnuista koostuvia soitinsampleja.