Fenomenologia

Fenomenologia (kreik. φαινόμενoν, fainomenon, ilmenevä, ilmiö; kreik. λόγος, logos, puhe, oppi) eli oppi ilmiöistä tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan. Se on filosofian tutkimussuuntaus ja oppi, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa.

Termi ”fenomenologia” ilmaantui filosofiaan alun pitäen 1700-luvulla. Termin esitteli Christoph Friedrich Oetinger, ja sillä tarkoitettiin empiirisen kokemuksen perustavien aineosien tutkimusta. Hieman myöhemmin termin teki tunnetummaksi Johann Heinrich Lambert, ja myös Immanuel Kant ja Johann Gottlieb Fichte käyttivät sitä muutamissa yhteyksissä. Ennen kaikkea termin teki tunnetuksi G. W. F. Hegel teoksessaan Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807).[1]

Hegelille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka alkaa ilmiöiden eli tietoisessa kokemuksessa meille ilmenevien asioiden tutkimisella. Tavoitteena oli lopulta tavoittaa absoluuttinen, looginen, ontologinen ja metafyysinen Henki tai Mieli (Geist), joka oli ilmiöiden taustalla. Tätä on kutsuttu dialektiseksi fenomenologiaksi.

1900-luvun alussa termiä alkoi käyttää hegeliläisestä poikkeavassa merkityksessä Edmund Husserl omasta filosofisesta lähestymistavastaan. Husserlille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka ottaa lähtökohdakseen intuitiiviset ilmiökokemukset eli fenomenologisessa reflektiossa meille ilmenevät asiat, ja pyrkii uuttamaan niistä kokemuksen olennaiset piirteet ja kokemiemme asioiden olemuksen. Tätä on kutsuttu transsendentaaliseksi fenomenologiaksi. Husserlin näkemys on yhteensopiva Brentanon koulukunnan näkemysten kanssa, ja sitä kehittivät edelleen sellaiset filosofit kuin Maurice Merleau-Ponty, Max Scheler, Hannah Arendt, Dietrich von Hildebrand ja Emmanuel Lévinas.lähde? Husserlin oppilaalle Martin Heideggerille fenomenologinen näkemys olioiden maailmasta tulee ohittaa ymmärtämällä oleminen kaiken olemassa olevan taustalla, eli se toimii johdantona ontologiaan (fundamentaaliontologia). Tätä on kutsuttu eksistentialistiseksi fenomenologiaksi.lähde? Husserlista ja Heideggerista ponnistavaa suuntausta kutsutaan usein mannermaiseksi fenomenologiaksi tai yksinkertaisesti fenomenologiaksi.

Husserlin ja Heideggerin fenomenologinen kiista vaikutti eksistentialistisen fenomenologian ja eksistentialismin kehitykseen Ranskassa, mikä ilmenee erityisesti Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin teoksissa, Münchenin fenomenologiassa (Johannes Daubert, Adolf Reinach, Alexander Pfänder Saksassa ja Alfred Schütz Itävallassa), sekä Paul Ricoeurillä. Husserl ja Heidegger ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Jacques Derridan ja Bernard Stieglerin ajatteluun.

Fenomenologia nähdään usein yhtenä “mannermaisen filosofian” suuntauksena, mutta todellisuudessa Husserl ei ollut ainoa modernin fenomenologian luoja. Yhdysvaltalainen Charles Sanders Peirce alkoi käyttää “fenomenologia” (myöh. myös faneroskopia [phaneroscopy]) sanaa Husserlista riippumatta ja itse asiassa tätä ennen filosofian perustavimmaksi katsomastaan osa-alueesta. Peirceläinen fenomenologian metodi muistuttaa suurelta osin Husserlin metodia perustuen vastaavalla reduktion ajatukselle. Peircen mukaan Fenomenologian tarkoitus oli oikeuttaa perustavat kaikkea kokemusta ehdollistavat kategoriat, joiden varaan kaikki filosofia — estetiikka, etiikka, logiikka ja metafysiikka – joutuisivat nojautumaan.

Fenomenologia-sanaa käytetään myös analyyttisen mielenfilosofian piirissä.

  1. Smith, David Woodruff: Phenomenology The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2018 Edition).

Developed by StudentB