Georg Friedrich Puchta

Georg Friedrich Puchta (31. elokuuta 1798 Cadolzburg, Baijeri – 8. tammikuuta 1846 Berliini, Preussi)^[1] oli saksalainen oikeustieteilijä. Puchta oli Friedrich Carl von Savignyn kehittämän oikeuden historiallisen koulukunnan merkittävä edustaja ja samalla käsitelainopin kehittäjä.

Puchtan isä oli tuomari ja oikeudellinen kirjoittaja Wolfgang Heinrich Puchta (1769–1845). Puchta opiskeli kymnaasissa Nürnbergissa vuosina 1811–1816, ja vuonna 1816 hän ryhtyi opiskelemaan Erlangenin yliopistossa, jossa hän suoritti tohtorin tutkinnon. Hän toimi professorina Erlangenin yliopistossa vuodesta 1823 alkaen, Münchenin yliopistossa vuodesta 1828 alkaen, Marburgin yliopistossa vuodesta 1835 alkaen, Leipzigin yliopistossa vuodesta 1837 ja lopulta Berliinin yliopistossa vuodesta 1842 alkaen. Vuonna 1845 Puchtasta tuli Preussin valtioneuvoston (saks. Staatsrat) ja lainsäädäntökomission (saks. Gesetzgebungskommission) jäsen.^[1]

Puchta edusti siirtymävaihetta historiallisen koulukunnan ja oikeuspositivistisen käsitelainopin välillä. Puchtalle, kuten tämän edeltäjänä toimineelle Savignylle, oikeus oli sekä historiallinen että systemaattinen ilmiö. Hän piti Savignyn tapaan oikeuden ensisijaisena syntylähteenä kansanhenkeä, mutta hänen ajattelutapansa oli jo lähellä oikeuspositivistista käsitystä tietoiseen inhimilliseen toimintaan perustuvasta oikeudesta.^[2] Puchtan dogmaattinen kotipaikka oli Savignyn tavoin yksityisoikeudessa. Hänen kehittämänsä oikeudellinen järjestelmä oli luonteeltaan nimenomaan yksityisoikeudellinen järjestelmä, ja sen lähtökohtana oli vapauden käsite.^[3] Puchta tunnetaan myös roomalaista oikeutta koskevasta tutkimuksestaan. Hänen kirjoituksiinsa kuuluvat Das Gewohnheitsrecht (1828–1837), Lehrbuch der Pandekten (1838), Einleitung in das Recht der Kirche (1840), Kursus der Institutionen (1841–1847) ja Kleine zivilistische Schriften (1850).^[1]

1. ↑ ^{a b c} Georg Friedrich Puchta Britannica. Viitattu 1.11.2023. (englanniksi)
2. ↑ Tuori 2007, s. 79–80
3. ↑ Tuori 2007, s. 88–89