Harmonia (musiikki)

Värähtelevien kielten solmut ovat harmonisia.

Harmonia (kreik. ἁρμονία = ’yhteen liittäminen’) on useiden yhtä aikaa soivien erikorkuisten äänien eli sointujen käyttämistä musiikissa. Jos melodiaa pidetään ”horisontaalisena”, harmonia voidaan hahmottaa musiikin ”vertikaaliseksi” aspektiksi^selvennä,^selvennä. Usein harmonia syntyy kontrapunktin ja polyfonian seurauksena.

Länsimainen taidemusiikki noudatti johdonmukaisesti sääntöjä musiikin harmonisuudesta barokista aina romantiikan aikakauden loppupuolelle asti. Näiden sääntöjen mukaan vain tiettyjen sointujen ja intervallien käyttö oli musiikissa sallittua. Tätä harmonian perinnettä nimitetään yleisesti tonaalisuudeksi.

Tonaalisessa harmoniassa, jota kutsutaan myös funktionaaliseksi harmoniaksi, soinnut suhteutetaan sävellajin perussointuun. Jännitteisyyden mukaan (levollisesta jännitteisimpään) soinnut voivat olla joko toonika- (sointuasteet I & III & VI), subdominantti- (II & IV) tai dominanttitehoisia (V & VII). Näitä sointuasteita yhdistellään usein tietyssä järjestyksessä, esimerkiksi toonika-subdominantti-dominantti, jolloin puhutaan kadenssista. Tavallisimpiin kadensseihin törmää lukemattomissa kappaleissa. Harmoninen tai soinnullinen ajattelu vaikuttaa useimmiten edellä mainitun aikakauden sävellysten taustalla, vaikka kyse olisi esimerkiksi vain yksiäänisestä sävellyksestä. Myös pop- ja rockmusiikki on harmonisilta perusperiaatteiltansa usein tonaalista. Myöhäisromantiikan aikakauden (1900-luvun alkupuolelle saakka) jälkeen monet säveltäjät ovat pyrkineet luomaan musiikkiinsa uudenlaista ei-tonaalista harmoniaa.

Modaalinen harmonia on harmonian laji, jossa soinnuilla ei ole edellä mainitun kaltaista jännitteisyyttä, vaan niitä voidaan järjestellä peräkkäin hyvinkin vapaasti, kunhan soinnut ja melodia säilyttävät suhteen toisiinsa eli melodioiden noudattelemat asteikot ovat sidoksissa harmoniaan. Modaalinen harmonia kukoisti keskiajalla ja renessanssin aikana länsimaisessa taidemusiikissa, ja sitä tavataan lukuisten maiden kansanmusiikkityyleissä. Lisäksi 1900-luvulla säveltäjät etsivät uusia harmonian käsittelyn keinoja ja käyttivät sävellystensä pohjana modaalista ajattelua.

Sellaista harmoniaa, joka ei ole tonaalista eikä modaalista, on tuotettu historian kuluessa (esimerkiksi myöhäisrenessanssi, 1900-luvun dodekafonia ja serialismi) lukuisilla eri sävellystavoilla. Tällöin sointuanalyysi on hyvin vaikeaa, ja voidaan sanoa, että harmonia on kromaattista. Kromaattisella harmonialla tarkoitetaan sitä, että länsimaisen säveljärjestelmän kaikkia 12 ääntä käytetään melko vapaasti niin, että harmoniasta on vaikea löytää varsinaisia säännönmukaisuuksia. Nykymusiikissa voi törmätä myös kappaleisiin, joissa eri harmonisia ajattelutapoja käytetään saman kappaleen sisällä.

Harmoniaoppi eli sointuoppi on oppi soinnuista, niiden käytöstä ja musiikin harmonisista tapahtumista.^[1] Harmoniaoppi on musiikinteorian osa, joka jakautuu sointuoppiin ja soinnutusoppiin.^[2] Se voi olla joko teoreettista tai käytännöllistä. Teoreettisen perustan harmoniaopille muodostaa näkemys konsonanssista ja dissonanssista.^[1]

↑ ^a ^b Brodin, Gereon: Musiikkisanakirja. (3., uud. p.) Suomentanut Seppo Heikinheimo; 3.p. toim. Veijo Murtomäki. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09057-7
↑ Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto, s. 132. (Uudistettu laitos) Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5

[Brodin-1] Brodin, Gereon: Musiikkisanakirja. (3., uud. p.) Suomentanut Seppo Heikinheimo; 3.p. toim. Veijo Murtomäki. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09057-7

[2] Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto, s. 132. (Uudistettu laitos) Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5

[1]

[2]