Back حق الملوك الإلهي Arabic حق الملوك الإلهى ARZ Dret diví dels reis Catalan Gottesgnadentum German Divine right of kings English Didevena rajto de reĝoj Esperanto Derecho divino de los reyes Spanish حق الهی پادشاهان Persian Droit divin French Divine right of kings Hausa
Jumalallinen oikeus on poliittinen oppi, jonka mukaan monarkia on yliluonnollisesti säädetty yhteiskuntajärjestelmä[1] ja hallitsija saa valtansa suoraan jumalalta.[2] Opin mukaan kuninkaallisten perinnöllistä valtaa ei voi ottaa pois,[1] sillä he eivät ole vastuussa millekään maalliselle taholle[2] vaan pelkästään jumalalle.[1] Opilla perustellaan absoluuttista monarkiaa ja hallitsijan riippumattomuutta parlamentin kaltaisista instituutioista.[2]
Eurooppalaisessa aatehistoriassa oppi jumalallisesta oikeudesta palautuu keskiaikaiseen käsitykseen, jonka mukaan kristinuskon Jumala antoi poliittisille hallitsijoille maallisen vallan ja kirkolle hengellisen vallan. Kun kansallisvaltiot alkoivat 1500- ja 1600-luvuilla syntyä, monarkit omaksuivat sekä valtion- että kirkon päämiehen aseman. Jumalallisen oikeuden merkittävimpiä kannattajia olivat Englannin Jaakko I (hallitsi 1603–1625) ja Ranskan ”aurinkokuningas” Ludvig XIV (hallitsi 1643–1715).[2] Jaakko I toi Englantiin käsityksensä valtiosta ja yksityisoikeudellisesta kuninkaanvallasta Skotlannista, missä se oli kehittynyt sukujen välisissä taisteluissa korkeimmasta vallasta.[3] Ranskassa jumalallisen oikeuden keskeinen teoreetikko oli piispa Jacques-Bénigne Bossuet (1627–1704), jonka mukaan sekä kuninkaan henkilö että hänen valtansa olivat pyhiä. Kuninkaan valta oli ehdoton ja rinnastui isän valtaan perheessä. Bossuet’n mukaan kuningas hallitsi järjen, tavan ja ennakkotapausten mukaisesti. Myös englantilainen rojalisti Robert Filmer (noin 1588–1653) vertasi valtiota perheeseen ja kuningasta isään. Filmerin mukaan Raamatun Aadam oli ensimmäinen kuningas ja Kaarle I (hallitsi 1625–1649) Aadamin vanhin perillinen.[2]
Englannissa absoluuttinen monarkia päättyi mainioon vallankumoukseen (1688–1689) ja Ranskassa suureen vallankumoukseen (1789). Jumalallisen oikeuden oppi menetti uskottavuutensa viimeistään Yhdysvaltain vapaussodan (1775–1783) ja Napoleonin sotien (1803–1815) myötä. Aatteen varhaisiin kriitikoihin lukeutui filosofi John Locke, joka teoksessaan First Treatise of Civil Government (1689) vastusti hallitsijoiden ehdotonta valtaa ja sen tueksi esitettyjä patriarkaalisia vertauksia.[2]