Kongregationalismi

Osa artikkelisarjaa
Kalvinismi ja reformoidut kirkot
Tausta ja historia Kristinusko Uskonpuhdistus Protestantismi
Teologia Kristillinen rekonstruktio Liittoteologia Vapaan armon teologia Monergismi Predestinaatio Viisi periaatetta Sola fide Sola gratia Sola scriptura Soli Deo gloria Solus Christus Korvausteologia Täydellinen turmelus
Teokset Kristillisen uskonnon opetus Geneven Raamattu Reformoitu uskontunnustus Westminsterin standardit Reformoitu systemaattinen teologia Reformoidun kirkon tunnustuskirjat Heidelbergin katekismus Belgialainen uskontunnustus Dordtin kanonit
Pääsuuntaukset Reformoidut kirkot Presbyteerinen kirkko Kongregationaalinen kirkko Reformoidut baptistit Anglikanismi
Alasuuntaukset Etelä-Afrikan reformoidut kirkot Hugenotit Plymouthin pyhiinvaeltajat Puritanismi Uuskalvinismi Uusi kalvinismi Vapaat suunnat
Organisaatio Reformoitujen kirkkojen maailmanyhteisö Maailman reformoitu yhteisö Reformoitujen kirkkojen kansainvälinen konferenssi Pohjois-Amerikan reformoitu ja presbyteerinen neuvosto
Henkilöt Ulrich Zwingli Martin Bucer Peter Martyr Vermigli Heinrich Bullinger Jean Calvin John Knox Zacharias Ursinus Theodore Beza Jonathan Edwards Friedrich Schleiermacher Abraham Kuyper Karl Barth
n k m

Kongregationalismi on alun perin Englannin kirkossa 1600-luvulla syntynyt reformoituun teologiaan perustuva hengellinen liike. Tyypillisin piirre kongregationalismille on seurakunnan itsenäisyyden korostaminen ja kannattaminen. Kirkkohistoriassa Englannin kongregationalisteista käytetään myös nimitystä independentit.

Kongregationalismilla tarkoitetaan nykyisin seurakunnallista järjestäytymismuotoa, jossa paikallisseurakunta on itsenäinen yksikkö eikä sen yläpuolella ole mitään hallinnollista elintä tai päätösvaltaista tahoa. Kongregationalistiset seurakunnat ovat tyypillisesti pastorijohtoisia, vastakohtana presbyteriaaniselle seurakuntamallille. Yhdysvalloissa kirkkokunnat jaoteltiin tyypillisesti 1800-luvulla ja osin edelleen kongregationalistisiin, presbyteriaanisiin ja episkopaalisiin. Siinä missä kongregationalistiset seurakunnat ovat itsenäisiä ja tyypillisesti pastorijohtoisia, presbyteriaaniset seurakunnat ovat vanhimmisto-/synodijohtoisia ja episkopaaliset seurakunnat piispa-/hiippakuntajohtoisia.

Lopullisen päätöksen tärkeissä asioissa tekevät seurakuntalaiset enemmistövaalilla; paikalliskirkot ovat itsenäisiä eikä mikään ulkopuolinen taho voi määräillä niitä hallinnollisissa tai hengellisissä kysymyksissä.^[1]

1. ↑ Joan Standridge Gray, Joyce C. Tucker: Presbyterian polity for church officers, s. 2. Westminster John Knox Press, 1999. 9780664500184 Google Books.