Laatokan Karjalan mottitaistelut (6. tammikuuta 1940 – 13. maaliskuuta 1940) olivat osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa. Vaikka tapahtumia on kuvattu Karjalankannaksen taistelujen ohella talvisodan toiseksi merkittävimmäksi sotanäyttämöksi ne tunnetaan suhteellisen huonosti. Hyökkäävän Neuvostoliiton joukot kärsivät talvisodan musertavimmat tappionsa Laatokan Karjalan mottitaisteluissa.
Taistelut saivat alkunsa Suomen IV Armeijakunnan vastahyökkäyksen seurauksena tammikuun alkupuoliskolla 1940. Hyökkäys pilkkoi Laatokan pohjoispuolen teitä edenneet punajoukot lukuisiin pieniin toisistaan eristettyihin motteihin. Tämän lisäksi syntyi niin sanottu Kitilän suurmotti, johon oli saarrettuna lähes koko Neuvostoliiton 168. Divisioona. -37 asteeseen kiristyneessä pakkassäässä suomalaisjoukot tuhosivat käytännöllisesti katsoen kokonaan Neuvostoliiton 18. Divisioonan ja 34. Kevyen Panssariprikaatin aiheuttaen samalla merkittäviä tappioita suurmottiin saarretun 168. Divisioonan joukoille ja saartorengasta murtamaan pyrkineille neuvostoreserveille.
Laatokan Karjalan mottitaistelut olivat taktinen voitto, mutta strateginen tappio Suomelle. Suomalaiset onnistuivat estämään kahdella divisioonalla 11 divisioonan vahvuisten neuvostojoukkojen tunkeutumisen Karjalankannaksen puolustuslinjan selustaan. Moteista saatiin myös merkittävä sotasaalis. Motit eivät kuitenkaan olleet puolustajien tavoite. Lähes toivottomassa tilanteessa neuvostojoukot eivät antautuneet, vaan valitsivat mieluummin taistelun armottomaan loppuun saakka. Näin hyökkääjät onnistuivat sitomaan suomalaisia joukkoja, joita olisi tarvittu kipeästi läpimurtoon johtaneen Karjalankannaksen päähyökkäyksen torjumisessa.