Osa artikkelisarjaa |
Luterilaisuus |
---|
Olaus Petri, myös muodossa Olavus Petri[1] latinalaistettu, alkuaan Olof Persson, (6. tammikuuta 1493[2] – 9. huhtikuuta 1552 Tukholma[1]) oli Wittenbergissä opiskellut ruotsalainen uskonpuhdistaja ja pappi. Hän oli kotoisin Örebrosta, Närken maakunnasta. Hänen isänsä oli seppämestari Peder Olofsson ja äitinsä Kerstin Larsdotter.[1] Hän saarnasi uskonpuhdistuksen puolesta ja käänsi Raamatun ruotsiksi. Olaus Petriä pidetään ruotsin kirjakielen isänä samaan tapaan kuin aikalaistaan Mikael Agricolaa suomen kielen isänä. Olaus Petri toimi 1531–1533 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kanslerina. Häntä pidetään yleisesti Pohjoismaiden merkittävimpänä renessanssiajattelijana.
Ensimmäinen asiakirjamerkintä Olavus Petristä on kesältä 1516, jolloin hän kirjoittautui opiskelijaksi Leipzigin yliopistoon. Matrikkeliin kirjattu nimimuoto on Paulus Phase de Svezia, jonka katsotaan tarkoittavan Olavus Petriä. Syksyllä 1516 Olavus kirjoittautui Laurentinus-veljensä kanssa Wittenbergin yliopistoon. Siellä he opiskelivat nopeasti: filosofian maisterin oppiarvo tuli jo vuoden 1518 promootiossa. Uskonpuhdistaja Martti Luther vaikutti tuolloin samassa kaupungissa; veljesten myöhempien vaiheiden perusteella on päätelty heidän ryhtyneen jo tuolloin uskonpuhdistuksen kannattajiksi. Olavus palasi kotimaahansa vuonna 1519. Hän sai Strängnäsin tuomiokirkosta kaniikin tehtävän ja toimi hetken aikaa piispa Matthias Gregoriin kanslerina. Piispa toimi puolestaan perinteen mukaisesti kuninkaan kanslerina. Piispa kuitenkin surmattiin kerettiläisenä marraskuussa 1520 sisällissotaan liittyvässä Tukholman verilöylyssä. [1]
Olaus Petri laati lukuisia uskonnollisia kirjoituksia, mutta parhaiten hänet tunnetaan tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616 (teos nimellä Rättegångs–Oordningh, Ruotsissa laajalle levinneet Tuomarinohjeet eli Swenska Dommar Regler).[1] Olaus Petrin tuomarinohjeet ovat olleet jo runsaan 360 vuoden ajan lakikirjan johdantona sekä Ruotsissa että Suomessa. Vuosisatojen kuluessa tuomarinohjeista on tullut olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä. Oikeusfilosofiassa hänen ajatuksensa luetaan usein luonnonoikeudelliseen koulukuntaan kuuluviksi.