Pyreneiden niemimaan sota

Pyreneiden niemimaan sota
Osa Napoleonin sotia
Sodan kartta
Päivämäärä: 1808–1814 Paikka: Pyreneiden niemimaa Lopputulos: Ranskan tappio
Osapuolet
Ranska	Espanja  Yhdistynyt kuningaskunta Portugali
Komentajat
Napoleon Bonaparte Jean-de-Dieu Soult	Juan Martín Díez Arthur Wellington William Beresford

Pyreneiden niemimaan sota (esp. Guerra de la Independencia Española, Espanjan itsenäisyyssota) oli sotilaallinen selkkaus Napoleonin Ranskan sekä Espanjan, Britannian ja Portugalin liiton välillä Pyreneiden niemimaan hallinnasta. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä itsenäisyyssodista, ja sen aikana kehitetyjä laajamittaisen sissisodan käytänteitä on käytetty paljon muissakin sissisodissa.^[1]

Ranska ja Espanja olivat 1700-luvun lopussa liittolaisia. Espanjan pääministeri Manuel de Godoy oli tosin 1792–1795 vienyt maansa ensimmäiseen liittokuntaan ja sen mukana sotaan Ranskaa vastaan, mutta sen jälkeen maiden suhteet paranivat. Tästä todisteina olivat Aranjuezin sopimus 1801, sotilasliitto 1801, Amiensin rauha 1802 ja Fontainebleaun sopimus 1807, jossa maat sopivat hyökkäävänsä yhdessä Portugaliin. Ranskalainen kenraali Junot vei 20 000 miehen joukkonsa Lissaboniin marraskuun 1807 lopussa, jolloin Portugalin kuningasperhe pakeni Brasiliaan. ^[2]

Ranskalaisjoukkoja tuli yhä lisää, ja sopimuksen mukaisesti ne kulkivat Espanjan läpi. Godoyn politiikka synnytti kuitenkin vastustusta Espanjan hovissa, ja kruununprinssi Ferdinand VII teki maaliskuussa 1808 palatsivallankaappauksen. Ranska ryhtyi asiassa sovittelijaksi: ensiksi Ferdinand pakotettiin luopumaan kruunusta ja toiseksi Kaarle pakotettiin luovuttamaan kruununsa Napoleonille. Kuninkaaksi tuli 6. kesäkuuta 1808 Napoleonin veli Joosef.^[2]

Madridissa puhkesi Ranskan-vastainen kapina 2. toukokuuta 1808. Ranska vastasi siihen teloittamalla satoja kapinallisia. Tämä johti kansannousun laajenemiseen. Espanjan armeijan jäänteet aloittivat sodan ranskalaisia vastaan, ja mukaan liittyi suuri määrä siviilejä. Vapaaehtoiset organisoituivat paikallisiksi kapinajuntta-nimisiksi ryhmiksi, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ranskalaisten kuljetuksia ja pikku varuskuntia vastaan. Britannia sekaantui tilanteeseen, ja heinäkuussa 1808 alueelle tuli 35 000 brittisotilasta Arthur Wellesley Wellingtonin komennossa. ^[2]

Sekä Espanjan että Portugalin paikalliset armeijat löivät Ranskan joukot. Vuoden 1808 heinäkuussa 17 000 ranskalaista valiosotilasta antautui Andalusian Bailénissa ja elokuussa 9 000 miestä Portugalin Sintrassa. Napoleon teki kuitenkin diplomaattisen operaation, jolla hän saattoi säilyttää asemansa: lokakuun 1808 Erfurtin kokouksessa hän kasvatti “kuninkaiden katsomon” edessä luottamusta Ranskan politiikkaan. Tämän jälkeen hän toi Espanjaan 200 000 miehen armeijan. Hän valloitti Madridin joulukuussa ja löi brittiarmeijan 16. tammikuuta 1809 Galician La Coruñassa. Tämän jälkeen hän veti joukkojaan pois Espanjasta muihin operaatioihinsa. Tilanne oli kuitenkin edelleen Napoleonin kannalta vaarallinen, koska kansa oli valmis kapinoimaan.^[2]

Wellingtonin brittijoukot alkoivat vuonna 1813 saada yliotteen Ranskan joukoista. Tammikuussa Wellington valtasi Madridin ja karkotti Napoleonin nimittämän kuninkaan Joosefin. Ratkaisutaistelu käytiin 21. kesäkuuta 1813 Vitoriassa. Brittien, espanjalaisten ja portugalilaisten joukot voittivat ylivoimaisesti. Sota niemimaalla päättyi Napoleonin tappioon kuudetta liittokuntaa vastaan. Brittijoukot jatkoivat tosin sotaa tunkeutumalla Ranskan alueelle.^[2]

1. ↑ 1911 Encyclopædia Britannica/Peninsular War ("Spanish levies, numbering nearly 100,000 regulars and militia, brave and enthusiastic, but without organization, sufficient training, or a commander-in-chief, had collected together") Wikisource. 1911. Viitattu 28.1.2018.
2. ↑ ^{a b c d e} Knut Mykland: ”Kuninkaallinen farssi ja Espanjan murhenäytelmä”, Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 247–250, 253, 269, 276. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X