Soitinnus

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Soitinnus (myös instrumentaatio, orkestrointi, orkestraatio) on musiikkitermi, joka tarkoittaa sävellyksen äänten jakamista eri soittimille. Se on säveltämistyön viimeinen luomisvaihe, jossa teos sovitetaan tietynlaisen orkesterin soitettavaksi. Soitinnuksen avulla voidaan vaikuttaa orkesterin tuottaman äänen väriin ja läpikuultavuuteen, eri soitinryhmien yhteissoiton piirteisiin ja soinnin tasapaino-ongelmiin.

Soitinnus vaatii säveltäjältä soitinten teknisten ja soinnillisten ominaisuuksien tarkkaa tuntemusta. Näitä ovat muun muassa tietyn soittimen ääniala ja sointiväri, soittotekniikan kuten hengityksen ja näppäilyn tuomat rajoitukset, tehosteiden kuten pizzicaton ja glissandon mahdollisuus sekä soitinten nuotinnoskäytännöt. Joskus soitinnus (instrumentaatio) ja orkestraatio käsitetään erillisiksi termeiksi; tällöin soitinnus käsittelee yksittäiselle soittimelle kirjoitettavan musiikin tekniikoita ja orkestraatio tämän lisäksi orkesterin tasapainoon ja kokonaissointiin liittyvät seikat.

Soitinnus juontaa juurensa 1400-luvulle, jolloin eräät soitinyhtyeet oli jaettu kahteen ryhmään: musica alta (’äänekäs soitto’) sisälsi esimerkiksi vaskipuhaltimet ja patarummut ja musica bassa (’hiljainen soitto’) taas puupuhaltimet ja jousisoittimet. Sitä ennen yhtyeissä oli yleensä tyydytty soittamaan niillä soittimilla, joita kulloinkin oli tarjolla. Säveltäjät alkoivat merkitä nuotteihin soitinnusohjeita varhaisbarokin aikana 1500-luvun lopulla. Barokin aikana syntyi myös concerto grosso, jossa merkittävää oli eri soitinryhmien välinen vastakohtaisuus. Klassismin aikana soitinnuksen tuli olla tyylikästä, mikä osaltaan antoi leimansa aikakauden musiikkiin. Romantiikan koittaessa Ludwig van Beethoven lisäsi soitinnuksessaan orkesterin sointiin voimaa ja raakuutta. Soitinten ja sitä kautta sinfoniaorkesterin kehittyessä säveltäjät saivat soitinnukseensa runsaasti uusia mahdollisuuksia. Muita tunnettuja orkestroijia ovat olleet esimerkiksi Hector Berlioz, Franz Liszt, Richard Wagner, Nikolai Rimski-Korsakov, Richard Strauss, Gustav Mahler ja Maurice Ravel.