Sopimusvapaus

Sopimusvapaus on oikeushenkilön ja oikeustoimikelpoisen luonnollisen henkilön vapaus tehdä erilaisia oikeustoimia. Oikeustoimella henkilön oikeusasema muuttuu tai perustetaan uusia oikeuksia tai velvollisuuksia. Sopimuksen voi tehdä vaikkapa irtaimen tai kiinteän esineen myynnistä, työsuhteesta, avioehdosta tai yritysjärjestelyistä.

Sopimusvapauteen kuuluvat:

1. Oikeus tehdä sopimuksia
2. Vapaus päättää, tehdäänkö sopimus vai ei
3. Vapaus valita sopimuskumppaninsa
4. Vapaus päättää sopimuksen sisällöstä
5. Muotovapaus

Muotovapauden voimassa ollessa kaikenmuotoiset sopimukset ovat päteviä mukaan lukien suulliset sopimukset.

Sopimusvapauteen on rajoituksia. Esimerkiksi monopoliasemassa olevilla yrityksillä on sopimuspakko kaikkien sopimuksen ehdot täyttävien kanssa. Myös syrjintä iän, sukupuolen, ihonvärin tms. mukaan on kielletty. Poikkeuksena muotovapauteen ovat määrämuotoiset sopimukset. Esim. velkakirjoille on kirjallinen määrämuoto. Joihinkin kirjallisiin sopimuksiin, kuten testamenttiin, vaaditaan todistajat.

Jo antiikin roomalainen laintulkitsija Gaius (130-180) käytti sopimusvapauden käsitettä ^[1]. Rooman valtakunnan myöhäisvaiheessa sopimusvapaudesta kuitenkin enenevästi luovuttiin. Vuonna 301 keisari Diocletianus kiinnitti palkat ja hinnat. Lanctantiuksen mukaan määräys täydellisesti epäonnistui. Suomessa ennen 1800-luvun loppua sopimusvapautta rajoitti lain määräyksellä perinteinen isäntävalta. Sopimusvapaus oli länsimaisissa yhteiskunnissa kuten Suomessa 1800-luvun loppupuolella laaja. Nykyisin sitä rajoittavat etenkin 1800-luvun lopulta lähtien säädetyt useat lait kuten kuluttajansuojalaki, verot ja työehtosopimukset. Sopimus ei ole pätevä niiltä osin miltä se rikkoo Suomen lakia vastaan. Tehdystä sopimuksesta voidaan poiketa lain ja tuomioistuimen päätöksellä eli kohtuullistaa sopimusta. Sopimuksen purkamisvapaus on hyvin rajallinen. Nykyisin kuluttajan aseman turvaamiseksi lähes kaikissa maissa on luotu erilaisia kuluttajansuojajärjestelmiä ^[2].

1. ↑ Jim Powell: Ancient Romans contributions to private property rights Libertystory.net. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
2. ↑ EU Consumer Policy strategy 2007–2013 European Commission. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)