| Osa artikkelisarjaa |
| Suomen politiikka |
|---|
 |
Kielilaki (SDK 423/2003) on säädös, joka määrittelee Suomen perustuslain mukaisia kansalliskieliä äidinkielenään puhuvan kansalaisen kielelliset oikeudet. Lain tarkoituksena on taata suomen- ja ruotsinkieliseen väestöön kuuluville mahdollisuus elää täysipainoista elämää omalla kielellään. Lisäksi laissa säädetään oikeudesta tulkkaukseen ja asiakirjan käännökseen.
Vuonna 2004 voimaan tullut kielilaki korvasi vanhan, vuodelta 1922 olleen kielilain (148/1922). Keskeisenä muutoksena viranomaisen tulee huolehtia yksilön kielellisten oikeuksien toteutumisesta ilman, että yksilön tarvitsee erikseen vedota niihin. Kielilaki sisältää täsmälliset säännökset oikeudesta käyttää suomea ja ruotsia viranomaisten kanssa asioidessa. Kielilaki määrittää vähimmäistason. Yksittäisten virkamiesten kielitaidosta määrää kielitaitolaki.
Kielilaki ja kielitaitolaki eivät edellytä kaikilta suomen ja ruotsin taitoa, vaan riittää, että viranomaisissa on riittävästi molempia kieliä osaavia niissä tehtävissä, joissa kielitaitoa tarvitaan. Valtion viranomaisten kielitaitovaatimukset koskevat yleensä virkoja, joihin vaaditaan korkeakoulututkinto tai joihin liittyy julkisen vallan itsenäistä käyttöä. Kuntien henkilöstön kielitaitovaatimukset kunnat asettavat itse, mutta niiden on turvattava kielilain vaatimusten täyttyminen: kaksikielisessä kunnassa on jokaisella oikeus saada palvelua valitsemallaan kansalliskielellä. Yksikielisessä kunnassa tämä on tarpeen vain tiettyjen viranomaisen aloitteesta vireille tulevien asioiden hoitamisessa.