Tasapainopolitiikka (ruots. vågmästarpolitik) on erityisesti vähemmistöhallituksiin liittyvä käsite. Tasapainopolitiikkaa käyttävä hallitus hankkii tilapäisin sopimuksin tärkeisiin parlamenttiäänestyksiin enemmistön tasapainoilemalla muiden puolueiden kanssa. Tätä taktiikkaa käytti tuloksekkaasti Ruotsin pääministeri Carl Gustaf Ekman 1920- ja 1930-luvulla. Tasapainopolitiikalla voidaan tarkoittaa myös Wienin kongressissa vuonna 1815 syntynyttä ruhtinas Klemens von Metternichin luomaa Euroopan suurvaltojen voimatasapainoa. Tästä käytetään myös nimeä tasapainoperiaate.
Ekman toimi Ruotsin pääministerinä vuosina 1926–1928 ja 1930–1932. Hänen tasapainopolitiikkansa mukaisesti hallitus liittoutui vuoroin oikeiston, vuoroin vasemmiston kanssa. Taktiikan avulla Ekman piti hallituksen pystyssä, vaikka sen parlamentaarinen pohja oli huomattavan kapea. Hallituspuolueilla oli toisessa kamarissa vain 20–50 paikkaa yli 300:sta.[1] Myöhempi Ruotsin pääministeri Ola Ullsten 1978–1979 käytti tasapainopolitiikkaa opposition porvaripuolueita ja sosaalidemokraatteja vastaan erityisesti energiapolitiikassa.
Tasapainopolitiikan huono puoli on, että sitä käyttävä puolue saa voimakkaamman aseman kuin mihin sen vaalikannatus oikeuttaisi. Sen estämiseksi voivat suuret puolueet muodostaa koalitiohallituksia.
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1118. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2