Uuskarismaattisuus

Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus tai lyhyemmin uuskarismaattisuus on helluntailais-karismaattisen kristillisyyden jälkeen 1960–1980-luvuilla muodostunut hengellinen liikehdintä^selvennä. Se kuvaa seurakuntia, joiden jäsenet ovat eronneet perinteisemmistä kirkkokunnista, mutta eivät ole välttämättä halunneet liittyä helluntaiseurakuntiin.^[1]

Liikkeen toiminnalle on leimallista verkostomaisuus ja muuttuvuus. Se korostaa tietoista uskonnollista kääntymystä, yliluonnollisen kokemisen ymmärtämistä arkielämään kuuluvaksi ja emotionaalisesti latautuneita jumalanpalveluksia. Uuskarismaattisuuden eri suuntaukset korostavat erilaisia opillisia ja rituaalisia ulottuvuuksia, kuten parantumista ja ihmeitä, yltäkylläisyyttä ja menestystä, evankeliointia, palvontaa ja ylistystä sekä apostolista seurakuntamallia.

Seurakuntien toiminta tähtää usein yksilön sitouttamiseen ja yhteisöllisyyteen, mutta myös kiertävien evankelistojen työhön joka pyrkii saamaan liikkeelle suuria yleisömääriä ilman omaa organisoitua seurakuntatoimintaa. Mediatyö on myös merkittävä kanava uuskarismaattisen liikkeen toiminnassa.^[2]

↑ Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus Uskonnot Suomessa. Uskonnot Suomessa -hanke. Arkistoitu 19.8.2018. Viitattu 5. maaliskuuta 2008.
↑ Hovi, Tuija: Uuskarismaattinen yhteisöllisyys - vapaata sitoutumista Teologia.fi. 9.2.2010. Arkistoitu 20.8.2018. Viitattu 19.8.2018.

[US-1] Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus Uskonnot Suomessa. Uskonnot Suomessa -hanke. Arkistoitu 19.8.2018. Viitattu 5. maaliskuuta 2008.

[:0-2] Hovi, Tuija: Uuskarismaattinen yhteisöllisyys - vapaata sitoutumista Teologia.fi. 9.2.2010. Arkistoitu 20.8.2018. Viitattu 19.8.2018.

[1]

[2]